Empaattinen kohtaaminen korjaa

Olin Autismin talvipäivillä 2025 puhumassa empaattisen kohtaamisen merkityksestä. Moni teistä pyysi että julkaisisin puheenvuoroni myös tekstimuodossa joten olkaapa hyvät:

Empaattinen kohtaaminen korjaa

Moi kaikki. Mä oon Anna korhonen. Oon 38 vuotta ja tuun Tampereelta. Oon neurokirjavan perheen äiti, autismi aktivisti, sekä aikuisena diagnosoitu autisti. Oon saanut oman diagnoosini vuonna 2021. Oon tänään tullut kertomaan teille mun ja mun esikoisen kokemuksia erilaisista kohtaamisista meidän niinsanottujen autismipolkujen varrelta. Mä käytän puheessani vahvoja muistiinpanoja jotka toimii mulle apuvälineenä, sillä muuten saattaisin unohtaa asioita tai harhailla kertomassani herkästi sivupoluille. 

Mä en oo tiennyt autismista juurikaan mitään ennen mun esikoisen syntymää. Myös mun käsitys siitä mitä autismi on nojasi vahvasti niihin stereotypioihin, joita etenkin silloin kymmenen vuotta sitten oli. 

Havaitsin mun esikoisellani melko varhaisessa vaiheessa, hänen ollessaan noin kaksivuotias, sellaisia piirteitä joita en siinä määrin ennen lapsilla ollut tavannut. Aloin itselleni tyypilliseen tapaan tutkimaan mistä voisi johtua se että lapseni ei reagoi nimeensä tai miksi hänellä on erilaista toistuvaa käyttäytymistä. Tein nettihakuja näiden piirteiden perusteella ja eteen tuli video jossa oli suunnilleen saman ikäinen lapsi kuin esikoiseni tuolloin oli. Ihmettelin sitä mitä näin, sillä videossa kuvailtiin autismin varhaisia piirteitä. Tutkin hieman lisää sitä mitä autismi on ja toin neuvolassa esiin sen että mä ajattelen että mun lapseni on luultavasti autisti. En silti toki tiennyt mitä kaikkea autismi on, kuinka autismi on kirjo ja kuinka itsekin todella olen autisti.

Meillä neuvolassa terveydenhoitajana toimi tuolloin ja toimii yhä nykyäänkin mun taaperon kanssa aivan ihana terveydenhoitaja. Hän on alusta alkaen kuunnellut mua ja ottanut mun heränneet ajatukset tosissaan. Hän ei ohittanut mua ja sanonut että odota että lapsi kasvaa. Hän kohtasi mut, kuunteli ja teki lähetteen eteenpäin sekä suositteli meitä hakeutumaan mahdollisimman pian tutkimuksiin.

Mä niin toivoisin että voisin kertoa teille että jokainen kohtaaminen tämän yli kymmenen vuoden aikana olisi mennyt yhtä kivuttomasti, että meidät olisi joka ikinen kerta kohdattu yhtä empaattisesti. Mutta valitettavasti mä en voi. 

Meitä autisteja tarkastellaan usein ikäänkuin ulkoa päin, lääketieteellisen linssin läpi. Sen linssin läpi katsoessa meidän ajatellaan usein olevan häiriöisiä, viallisia, jotain mikä pitäisi korjata tai kuntouttaa mahdollisimman lähelle valtaväestössä hallitsevia normeja. Meistä ei nähdä muuta kuin ne stereotyyppiset piirteet. Kaikki enemmän tai vähemmän saa ihmiset kyllä kertomaan meille että emme suinkaan voi olla autisteja. Monet meistä autisteista itse kuitenkin ajattelee että siinä missä silmien väri vaihtelee, tai se oletko vasenkätinen vai oikeakätinen, on autismi eli meidän neurotyyppi myös yksi ihmisen ominaisuus. Että me emme ole jotain mitä pitäisi korjata ja meidän tarpeet eivät ole erityistarpeita vaan ihan tarpeita siinä missä kenen tahansa ihmisen tarpeet.

Ja koska olen tullut puhumaan empaattisuudesta niin pitää mainita että, pitkään ajateltiin ettei autistit voisi olla empaattisia ollenkaan, koska me emme osoita empatiaa välttämättä tyypillisin tavoin. Nyt onkin alettu paljon onneksi puhumaan empatiakuilusta. Sillä tarkoitetaan sitä että autistien ja neurotyypillisten välillä olisi empatiakuilu joka syntyy siitä että me ollaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa eri tavalla. Vastuu kuitenkin kommunikoinnin  sujumisessa jää usein autistin harteille, koska mehän olemme niitä “viallisia” tässä lääketieteellisen linssin läpi tarkastellessa. Autistit ja muut neurokirjon ihmiset  ajattelevat että vastuun kuitenkin tulisi kommunikoidessa jakautua kummallekin keskusteluun osallistujalle. Vähän kuin puhuttaisiin eri kieltä, kumpikaan kieli ei ole toista huonompi, eikä autistin tavassa kommunikoida ole mitään vikaa. Olen itse samaa mieltä että vuorovaikutuksessa vastuu kuilun yli käden ojentamisessa on kummallakin keskustelun osapuolella.

Mä kohtasin itse hakeutuessani omiin tutkimuksiin valtavan paljon ennakkoluuloja ja asenteita sellaisilta ihmisiltä jotka seisovat siinä minun, potilaan tai asiakkaan sekä tutkimusten välissä. Jotka käyttävät valtaa siinä pääsenkö tutkimuksiin vai en. 

Halusin tutkia autismin mahdollisuuden omalla kohdallani siksi että mun elämä ei ole ollut helppoa, oon aina pienestä lapsesta asti ajatellut että en kuulu tänne muiden joukkoon. Mulla on pitkä historia mielenterveyspuolella, jolla kaikki mun vaikeudet ei kuitenkaan ikinä selittyneet kunnolla. Hoidosta ja lääkkeistä huolimatta olin aina jotenkin samassa pisteessä, uupuneena ja monesti miettimässä miksi elämä tuntuu olevan monille muille niin helppoa? Missä on se ohjekirja jonka kaikki muut on saaneet, josta mä en saanut kopiota. 

Pitkään kuitenkin ajattelin että en mä varmaankaan voisi olla autisti koska seurasin hyvin klassisia piirteitä omaavaa esikoista niin läheltä vierestä. Enkä kuitenkaan ollut ihan samanlainen. Eräs hoitaja kuitenkin mun jälleen hakiessa apua mielenterveyden pulmiin, melko nopeasti kutoutuspsykoterapian päätyttyä, mietti kartoitusjaksolla mun mahdollisuutta autismiin sillä samoihin aikoihin esikoiseni oli saanut diagnoosin. Joten mulle ominaiseen tapaan lähdin tutkimaan asiaa itsekin enemmän. Tietenkin siihen asti olin jo itsekin moneen kertaan miettinyt että osa esikoisen piirteistä vaikutti omalla kohdallanikin tutulta, mutta silti palasin aina ajatukseen, että en voisi olla autisti. Olenhan esimerkiksi sosiaalisesti kuitenkin melko taitava… En kuitenkaan ymmärtänyt että sosiaaliset vaikeudet voi näyttäytyä myös niin että mietin joka kerta etukäteen aiheita joista voisin puhua jos menen tapaamaan muita ihmisiä. Kuinka pinnistelin monesti noiden tilanteiden läpi ja usein analysoin niitä jälkikäteen. Tai sitä kuinka paljon se kaikki sosialisointi voi uuvuttaa. 

En ollut myöskään ajatellut että ei muut ihmiset ollu käyttäny miltei koko ikäänsä opetellessa sitä miten muut ihmiset ympärillä toimii, vain jotta he pärjäisivät täällä muiden joukossa. Eivätkä olleet keksineet keinoja piilottaa oman itsensä niin hyvin etteivät tiedä enää aikuisena itsekään keitä ovat. Olin myös opetellut vähättelemään paljon sitä miten halvaannuttavaa liiallinen aistikuorma mulle voikaan olla, olin vain väkisin sinnitellyt ikävien aistikokemusten läpi. Olin siis oppinut jo ihan pienestä lapsesta asti hyväksi maskaajaksi. Ja sen vuoksi olinkin uupunut niin monet kerrat. 

Ensimmäiset kohtaamani lääkärit kielsivät minun olevan autisti, ei olisi tarvetta tutkia. Kaikki piirteet kuulemma selittyisivät mun masennus ja ahdistushäiriö taustallani. Jatkoin kuitenkin kyselyä kaikilta niiltä jatkuvasti vaihtuvilta lääkäreiltä, joita pitkän sairasloman aikana tapasin hakiessani uusia sairaslomatodistuksia Kelaa varten. 

Eräs lääkäri ihmetteli miksi moisiin tutkimuksiin edes haluan koska olenhan ollut työelämässäkin useita vuosia. Kerroin hänelle kaiken tuon mitä teillekin ja lisäsin vielä sen että tuntuu että myös yhteiskunta vaatii ihmisiltä sellaisia asioita joiden en tunne olevan itselleni samalla tavalla mahdollisia… 

Hän nauroi minulle. Ajatteli että olen joku joka ei haluaisi osallistua asioihin samalla tavalla kuin kaikki muut ympärillä, että huvikseni haen saikkulappuja. Että olisin hakemassa itselleni mahdollisesti diagnoosia joka sallisi mun olla vain kotona tekemättä mitään.. Sillähän kuitenkaan ei ollut merkitystä hänelle, miten tieto autismista voisi mahdollisesti vaikuttaa mun mielenterveyteen ja hyvinvointiin. 

Työelämässä pärjääminen mittaa sen kuinka hyvä ihminen olet.

Lopulta kun pääsin tutkimuksiin, minut tutkinut henkilö kuunteli minua. Me tapasimme monia kertoja, hän kyseli ja tutki. Hän joutui poissulkemaan monia asioita, sillä mielenterveyshistoriani on todellakin pitkä, kirjauksiin oli myös eksynyt virheellisiä diagnoosja, niistä kohtaamisista joissa tapasin vain hetken jonkun ja hän teki johtopäätökset suhteeni liian nopeasti. 

Kerran hän kysyi siitä kuinka kuitenkin pystyn todella luontevasti katsekontaktiin, että autisteillahan on yleensä on vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin. Kerroin hänelle että kaikenlaisia taitoja voi opetella, eikä katsekontakti ole ikinä tuntunut minusta luontevalta, joudun useimmiten vieraiden ihmisten kanssa pakottamaan itseni siihen, koska olen kuullut että niin kuuluisi tehdä, olla kohtelias. 

Olen ymmärtänyt että koko tutkimukseni olisi voinut jäädä tuosta hetkestä kiinni jos tämä henkiö ei olisi halunnut kuulla minua, kohdata minua empaattisesti. Hän olisi voinut ohittaa sen mitä kerroin ja päättää että en voi olla autisti koska katson silmiin.

Lopulta sain kuin sainkin autismi diagnoosini. Multa tosi usein kysytään että no, kun kerran olin aikuinen, päälle kolmen kympin niin mitä mä olen siitä saanut että sain diagnoosin, kun eihän mun ikäisille oikeastaan ole edes välttämättä mitään kuntoutusta tarjolla. Oon kertonut että se on pelastanut mun hengen.. 

Ajattelin myös että no nyt, nyt kaikki muutkin ympärillä ymmärtää mua, koska kaikelle löytyy selitys. Mutta eihän se kuitenkaan mennyt niin. Nykyään ymmärrän miksi kaikki eivät halua tutkimuksiin tai sen kuinka ihmiset eivät halua tuoda julki sitä että ovat autisteja. Koska meitä ei välttämättä kohdata enää sen jälkeen ihmisinä.

Mulle yksi vaikea hetki oli se että olin tosissaan hakenut aikanaan varhaisessa vaiheessa esikoiselle tutkimukset, saanut niiden kautta apua, toiminut omaishoitajana ja tehnyt kaiken sen mitä vanhempi voi lapsensa hyvinvoinnin eteen tehdä, välillä taistellen niiden oikeuksien toteutumisesta kynsin hampain… 

Niin sitten tuli hetki että esikoinen tarvitsi terveydenhuollosta hieman lisää apua arjessa jaksamiseen… Musta olikin yhden yön aikana tullut huono äiti, se yö oli se jolloin diagnoosi minulle asetettiin. Mä itse näin ja koin vahvasti että oli ainoastaan positiivinen asia että mä olen itse vanhempana autisti, autisti lapselleni. Että me nähdään tää maailma mun lapsen kanssa samalla tavalla ja puhutaan samaa kieltä. Mä pystyn toimimaan lapselleni tulkkina neurotyypillisten ja autistien välillä. Että nämä kaikki asiat olisi vahvuuksia, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea tätä elämää ihan samankaltaista polkua läpi kuin mä oon kulkenut tai tuntea että hän ei kuuluisi tänne koska joku hänen kaltainen ihminen on niinkin lähellä, hänen äitinsä. Oli kivuliasta huomata että muut eivät ajatelleetkaan vanhemmuudestani näin, vaan se että olen autisti, ”häiriöinen” olisi aina jotenkin sellainen tekijä että vanhemmuuttani voi ammattilainen ulkopuolelta arvottaa jotenkin lähtökohtaisesti huonommaksi. 

Esimerkiksi tilanne jossa korkeasti koulutettu lääkäri totesi että en pysty auttamaan ja tukemaan lastani tunnesäätelyssä, koska olen itsekin autisti. Vaikka en muuta olekaan tehnyt koko elämäni aikana kuin opetellut ihan kaikenlaista ihmismielestä, jotta pysyisin tässä elämässä mukana. En voinut käsittää kuinka sitä minkä koin vahvuudeksi minun ja esikoisen välillä ei nähnyt ammattilaiset.

Valitettavasti tällaiset stereotypiat meistä autisteista on niitä joiden kanssa me eletään tätä arkea päivittäin. Se millaisia televisiosarjoja meistä esitetään, millaisia kirjoja meistä kirjoitetaan, millaisia juttuja meistä julkaistaan lehtiin ja mitä kieltä meistä käytetään, kysymättä meiltä itseltä, ottamatta meitä mukaan, vaikuttaa suoraan siihen miten meidät kohdataan. Voiko kohtaamisissa olla empatiaa, jos meidät arvotetaan jo suorilta häiriöisiksi, kakkosluokan kansalaisiksi tai ihmisiksi jotka shoppailee itselleen muotidiagnooseja? 

Nyt te varmaan mietitte että anteeks missä ne korjaavat empaattiset kohtaamiset oikein oli mitä tänne tulin kuuntelemaan. Että mähän oon kertonut teille kasan huonoja kohtaamisia tässä, joissa empatiasta ei ole ollut puhettakaan. Mä oon elellyt tietoisena omasta autismistani muutaman vuoden ja sitä ennen esikoiseni kanssa. Matkaa on siis tullut tallattua jo vähän aikaa ja voin kyllä kertoa että onhan tässä kymmenen vuoden sisällä onneksi tapahtunut paljon muutosta hyväänkin suuntaan ja että ihan oikeasti on olemassa ihmisiä jotka on halukkaita antaan meille itselle äänen, sen sijaan että esittävät asiantuntijalausuntoja meistä ulkopuolisina. Olen tavannut näitä ihmisiä ja jokainen näistä kohtaamisista on ollut lämmin ja korjaava. 

Silti mä mietin että eikö lähtökohtaisesti jokainen ihminen jonka kohtaa tulisi kohdata empaattisesti? Etenkin työssä johon monet lääkärit, opettajat, hoitajat tai muut ammattilaiset ovat kouluttautuneet, niin eikö opintoihin kuulu myös se että kohtaat ihmisen ihmisenä ilman ennakkoasenteita? Kuitenkin samalla tiedän kokemuksesta sen että monet neurokirjon perheet eivät koe näitä empaattisia kohtaamisia juurikaan ja jotkut ei ehkä yhtäkään. Miten he oikein jaksavat?

Monille meistä autisteista tuntuu aivan ällistyttävältä kun me mennään kohtaamaan joku ammattilainen ja hän kohtasi minut ja ottikin mut todesta, mun PERUS OIKEUTENI toteutui, voiko tää olla totta?

Sitten kun mennään vielä hieman siitä yli ja sua kohdellaan hyvin vaikkapa todella monen huonon kohtaamisen jälkeen, ne on niitä korjaavia hetkiä. 

Kun joku vaikkapa sanookin sulle että sä oot hyvä äiti sun lapsellesi.

Eräs viimeisin tällainen kohtaaminen oli esikoiseni opettajan kanssa. Mun esikoisella on vaihtunut todella tiuhaan tahtiin opettaja joka on autisteille monesti aika vaikea paikka, kun totuttu asia muuttuu jatkuvasti. Mähän oon itse joka kerta vähän pelännyt että mitäs sieltä tällä kertaa tulee, koska kokemukset on olleet noh… värikkäitä. 

Nykyinen opettaja joskus koulun oltua käynnissä muutaman viikon soitti mulle ja halusi jutella esikoisesta, kysyä millainen mun lapseni on. Hän kertoi että hän haluaa soittaa minulle, koska minä äitinä tunnen lapseni parhaiten. Mä kuulin samantien tuosta lauseesta että hän tarkoitti sitä mitä sanoi ja olin oikeassa. Yhteistyö on toiminut valtavan hyvin ja ekaa kertaa mun esikoisen koulu-uran aikana mun ei tarvi olla jatkuvasti huolissaan siitä miten koulussa menee, että ymmärretäänkö siellä autismin piirteitä ja erityisesti sitä että autismi on kirjo. Hän näkee sen herkkyyden mun lapsessa minkä mä oon nähnyt hänessä syntymästä asti. Hän kohtasi minut ja esikoiseni yksilöinä ja ihmisinä. Empaatisesti ja lämmöllä. En ollut huono vanhempi oman autistisuuteni vuoksi, vaan hän näki sen mitä mä toivoin kaikkien näkevän minussa kun oman diagnoosini sain.

Mä toivon että jokainen ammattilainen voisi kohdatessaan meitä autisteja unohtaa ne omat stereotypiat ja oppikirjoista opitut kuvaukset siitä mitä autistit ovat, ja kohdata jokainen ihminen niin että et oikeastaan tiedä siitä ihmisestä mitään, ennenkuin tutustut häneen. Sillä se lause minkä varmaan kuulette näidenkin talvipäivien aikana että kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin pitää paikkansa.

Kiitos.

——————

Mikäli haluat tilata mut puhumaan, kertomaan mun tarinan tai keskustelemaan autismista oothan yhteydessä autismiliittoon! Lisää tietoa löydät mun Instagram tililtä